Punkaharjun matkailu käynnistyi toden teolla 1840-luvun puolivälissä, jolloin kruununpuiston pohjoinen metsänvartijan talo valmistui. Talossa oli kolme huonetta matkailijoille, ja siitä muodostui laajennusten jälkeen Valtionhotelli ja nykyinen Hotelli Punkaharju.

Vuonna 1842 valtion kruununpuistoksi perustetulle Punkaharjulle valittiin kaksi metsänvartijaa, joiden tehtävänä oli valvoa harjualuetta. Molemmille rakennettiin talot, toiselle harjun eteläpäähän ja toiselle pohjoispäähän vuonna 1845. Eteläisen talon nimeksi vakiintui vähitellen Kipunavahdin talo. Nimensä mukaisesti talossa asuvan metsänvartijan piti vahtia, ettei harjun sivuitse kulkeneiden höyryjunien kipinöistä syttynyt metsäpaloja.

Kolme huonetta metsänvartijan talossa

Pohjoisen metsänvartijan talon piirustukset vahvistettiin Intendentin konttorin johtajan E.B. Lohrmanin allekirjoituksella vuonna 1844. Se oli hieno sveitsiläistyylinen keltaiseksi maalattu koristeellinen rakennus, joka oli maiseman ohella toinen tärkeä Punkaharjun vetonaula. Rakennuksessa oli kolme matkailijoille tarkoitettua huonetta. Sen tornista matkailijat saattoivat hyvin tarkastella harjun ylitse avautuvia Pihlajaveden ja Puruveden komeita maisemia. Sieltä myös metsänvartija tähysti mahdollisia metsäpaloja.

Matkailijoita varten metsänvartijan taloon hankittiin vieraskirja, jonne jokaisen kävijän piti kirjoittaa nimensä, kotipaikkansa ja kansallisuutensa. Allekirjoitusten perusteella voidaan todeta, että vuonna 1845 Punkaharjulla kävi 76 ja seuraavana vuonna 180 matkailijaa. 1850-luvulla metsänvartijan talossa yöpyi noin 120 ihmistä vuodessa. Tasainen kasvu alkoi 1860-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä parhaimpaan matkailuaikaan metsänvartijan talo ei enää kyennyt majoittamaan kaikkia halukkaita, jotka joutuivat yöpymään Laukansaaren ja Tuunaansaaren talonpoikien kodeissa.

Valtionhotelli

Lehdistössä kiinnitettiin huomiota Punkaharjun vaatimattomiin majoitusoloihin, ja Suomen senaatille tehtyjen anomusten jälkeen 1878 Aleksanteri II antoi luvan pohjoisen metsänvartijan talon laajentamiseksi varsinaiseksi hotelliksi. Rakennustyöt aloitettiin välittömästi, ja hotelli valmistui seuraavana vuonna. Siitä tuli kaksikerroksinen, ja siinä oli kymmenen uutta huonetta. Hotellin tornin ympärille rakennettiin kolme ”katseluylistä” eli parveketta, ja mäntymetsän lävitse avattiin niin sanottuja näkemälinjoja maisemien avartamiseksi. Näkemälinjoja hakattiin myös Runebergin kummulta Puruveden ja Pihlajaveden suuntiin.

Palveluiden parantuminen merkitsi myös matkailuvirtojen kasvua. 1880-luvun puolivälissä Valtionhotellissa yöpyi jo tuhat matkailijaa vuodessa, ja ripeä kasvu tarkoitti pian myös sitä, että hotelli osoittautui liian pieneksi. Sitä jouduttiinkin laajentamaan kahteen otteeseen 1890-luvulla: talon pohjoispuolelle rakennettiin kymmenen uutta hotellihuonetta, tilava ruokasali ja uusi keittiösiipi. Eteläpäähän rakennettiin terassi.

Punahussila ja Keisarinnan huvila

Hotellin valmistuttua metsänvartijan ja majatalonpitäjän toimet erotettiin toisistaan. Kruunu vuokrasi hotellitoiminnan ulkopuoliselle yrittäjälle, ja metsänvartijalle rakennettiin rinteeseen Valtionhotellin alapuolelle oma talo. Rakennusta kutsuttiin värityksensä mukaisesti Punahussilaksi, joka savolaisten suussa vääntyi tietenkin Punahuussilaksi.

Hotellin laajennukset eivät edelleenkään riittäneet tyydyttämään majoitustarvetta. Tästä syystä 1898 senaatti päätti rakennuttaa erillisen sivurakennuksen, joka rakennuspiirustuksissa kulki nimellä Villa Punkasyrjä. Se kuitenkin syrjäytyi salaperäisemmällä nimellä Keisarinnan huvila. Nimi on jäänyt arvoitukseksi, sillä Punkaharjulla ei ole vieraillut ainoatakaan keisarinnaa eikä ole tiedossa, että tällaista matkaa olisi edes suunniteltu.

Huomattava osa matkailijoista oli venäläisiä, jotka tulivat Punkaharjulle joko höyrylaivoilla, hevospelillä tai vuodesta 1906 lähtien rautateitse. Venäjällä julkaistiin Suomea koskevia matkaoppaita, joissa Punkaharju oli näkyvästi esillä. Ensimmäisen maailmansodan syttyminen vuonna 1914 tyrehdytti tämän matkailijavirran, ja Valtionhotellin majoitustoiminta joutui vaikeuksiin, josta se elpyi vasta 1920-luvulla kasvaneen kotimaanmatkailun myötä.