Runebergin ja Topeliuksen kansallismaisema

Punkaharju on innoittanut monia runoilijoita, kirjailijoita ja taiteilijoita. Tunnetuimpia ovat Johan Ludvig Runeberg ja Zachris Topelius, jotka molemmat kirjoittivat Punkaharjun maisemaihanuudesta. Topeliuksen mukaan Punkaharju oli Suomen kaunein paikka ja kansallismaisema.

Suomalaisen maisemarunouden ja -kirjallisuuden tärkein kohde on ollut kukkulalta avautuva kesäinen järvi-idylli, jonka J.L. Runeberg muotoili Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäisessä runossa Maamme. Se on suomalaisen maiseman ja kansan ylistyslaulu, jossa Runeberg langetti tuhansien järvien Suomelle kesäpäivän kultaista valoa. Suomi oli Jumalan lahja, jota suomalaisten tuli rakastaa.

Runeberg Punkaharjulla

Porvoon tuomiokapitulin koulujen tarkastaja J.L. Runeberg vieraili vaimonsa Fredrikan kanssa Savonlinnassa ja Punkaharjulla juhannuksen tienoilla 1838. Fredrikan mukaan hiljaisena kulkenut Runeberg oli ollut liikuttunut Punkaharjun kauneudesta. Runossaan Heinäkuun viides päivä, joka oli omistettu Suomen sodassa vuonna 1809 kaatuneen Joachim Zachris Dunckerin muistolle, Runeberg kiteytti suomalaisen kansallismaiseman peruselementit. Ne olivat kukkulalta aamuvarhain avautuva kesäinen järvimaisema, jossa auringon säteet leikittelivät järven pinnalla ja kuulsivat kultaista valoa koivunlehtien lävitse.

Vänrikki Stoolin tarinoissaan Runeberg ei kuitenkaan nimenomaisesti maininnut Punkaharjua. Sen sijaan vuonna 1867 julkaistussa pienoiskertomuksessa Linnanvangit Punkaharju sai tärkeän roolin paratiisillisena paikkana, jossa kertomuksen päähenkilö, nuori poika, sai juosta villinä ja vapaana, huolia vailla.

Runebergin kumpu

Ensimmäiset maininnat Punkaharjun korkeimman kohdan nimeämisestä Runebergin kummuksi ovat 1860-luvulta. Yleiseen tietoisuuteen nimi tuli kuitenkin vasta kansallisrunoilijan vuonna 1877 tapahtuneen kuoleman jälkeen, jolloin ryhdyttiin rakentamaan erityistä Runeberg-kulttia. Vuonna 1880 Savonlinnan lyseon (=yläalkeiskoulun) entiset oppilaat kokoontuivat harjulla ja päättivät aloittaa varainkeruun muistomerkille, joka pystytettäisiin kummun korkeimmalle kohdalle. Samassa tilaisuudessa lausuttiin Heinäkuun viidennen päivän runoa, ja joku tiesi kertoa suuren Runebergin juuri tällä paikalla kirjoittaneen sen, vaikka näin ei todellisuudessa ollutkaan.

Hanke ei kuitenkaan edennyt, ja vasta kesällä 1939 kummulla paljastettiin muistomerkki, jonka etupuolelle oli kaiverrettu Heinäkuun viidennen päivän runon tärkeä säe Rannalta tältä palasen / maat ihanaista isien / sä näet / nuorukainen. Enää ei ollut tärkeää, oliko Runeberg kirjoittanut runonsa Punkaharjulla. Tärkeää sen sijaan oli se, että Runebergin kummulta avautuva maisema tunnistettiin suomalaisen kansallismaiseman ideaalikuvaksi. Runebergin mielestä Suomen kansallislaulun tekstiksi olisikin pitänyt valita Heinäkuun viides päivä eikä Maamme.

Topelius ja luonnon vihreä ajatusviiva

Vaikka Runeberg ei nimenomaisesti runoillut Punkaharjusta, niin Topelius sen sijaan ylisti estottomasti harjun kauneutta. Vuonna 1875 julkaistussa Maamme kirjassaan Topelius piti sitä Suomen kauneimpana paikkana. Koska Maamme kirjaa käytettiin kansakoulujen lukukirjana 1950-luvulle asti, oppivat suomalaiset tuntemaan Punkaharjun ainutlaatuisuuden ja monet halusivat myöhemmin itse käydä paikan päällä katsomassa harjulta avautuvaa kesäistä järvimaisemaa.

Topelius kirjoitti ensimmäiset Punkaharju-tekstinsä jo 1840-luvun puolivälissä, jolloin hän ei vielä ollut käynyt henkilökohtaisesti todistamassa maiseman ihanuutta. Ensimmäinen vierailu kesällä 1851 osoitti, kuinka haltioitunut Topelius oli näkemästään, ja vielä vuosikymmeniä myöhemminkin hän ihaili vilpittömästi Punkaharjua. Kertomuksessaan Kuninkaan hansikas vuodelta 1863 Topelius kirjoitti kauniin ylistyslaulun Punkaharjun, tuon luonnon vihreän ajatusviivan, kauneudesta.

Kansallismaisema

Runeberg näki Punkaharjun ideaalimaisemana mutta ei käyttänyt runojensa esikuvana vain yhtä tiettyä maisemaa vaan useita. Hän rakensi niistä kansallismaiseman yleisen mielikuvan, jonka jokainen suomalainen tunnistaa edelleen omakseen. Topeliuksen ansioksi on puolestaan luettava se, että hän teki kirjoitustensa avulla Punkaharjun tutuksi koko kansalle.

Topelius kuvasi Punkaharjun kansallismaisemaa kenties kauneimmilla kielikuvilla, jotka pohjautuivat hänen omiin kokemuksiinsa ja tunteisiinsa. Tummien nukkuvien aaltojen ja kesäöisten läpikuultavien koivujen harju oli kuin matka elämän tiellä, jota pitkin kulkiessa vaihtelivat valo ja varjo, elämä ja kuolema, onni ja suru.